► Etusivu     ► Uutisia     ► Koirat     ► Omistajat     ► Vieraskirja - "Vain yksi on ensimmäinen" Meriitit » BH, TK1 Virallinen nimi » Zauber Karamazov Rekisterinro. » FIN41189/06 Syntynyt » 31 / 07 / 2006 Sukupuoli » uros Rotu » Saksanpaimenkoira (166, spu) Väri » harmaa ruskein merkein Tulos » JUN-EH1, erik. nly. G3 (urokset 18-24kk) Säkäkorkeus » 65cm Silmät » OK, ei perinnöllisiä silmäsairauksia ('08 & '10) HD » B/B, ED » 0/0, polvilumpiolux.med.: 0/0 ('10) + Selkä ja koko luusto kuvattu terveeksi, ell. Ventelä Kasvattaja » Jarna Koota, Lempäälä Omistaja » Christa Pekkinen, Iisalmi » KoiraNET - jalostustietojärjestelmä S U K U T A U L U Charis zo Solivarskeho Dvora SUCHNO46497/03, FIN30295/04 C/B 0/0 Andy Naspo Xero z Pohranicni straze Peny Naspo Ula z Jirkova Dvora Norbo Ben-Ju Nora z Jirkova Dvora Zauber Havanna FIN32571/04 A/A 0/0 Xento von Castra Regina Doc von Den Rauhen Sitten Fley von Castra Regina Zauber Filma Josamaid Darkboy Zauber Donja L Y H Y T     H I S T O R I I K K I Kauan haaveiltuani, sukutauluja, verilinjoja ja erilaisia koiria tutkiskeltuani lopulta koitti aika, jolloin viimeinkin sain sen ensimmäisen. Sitä ennen ehdin ravata lukemattomia kertoja koulutuskentillä katsomassa muiden treenaamista ja ulkoiluttamassa lähialueen koiria. Halu omasta vain kasvoi kasvamistaan eikä rotu ollut juurikaan epäselvä. Taustalla pyöri jatkuvasti mieltymys saksanpaimenkoiriin, vaikka ajatuksiin mahtui myös muutama muukin rotu ja rotukoirahan sen oli oltava. Kun viimein löytyi Lempäälästä hyvältä näyttävä yhdistelmä, otin sähköpostitse yhteyttä kasvattajaan ja koiranhankinta käynnistyi todellisesti. Kolme harmaata ja kaksi mustaa pentua oli syntynyt viimeinen päivä heinäkuuta yhdistelmästä Zauber Havanna × Charis Zo Solivarskeho Dvora (Slovakian tuonti). Pentujen ollessa 7 viikon ikäisiä, syyskuun puolessa välissä, lähdimme hakemaan naperoa kotiin sieltä 500 kilometrin takaa. Lämmöllä voi muistella tuota ihanaa pentuaikaa, niitä suorastaan rakastettavia yöherätyksiä, kun pissahätä yllätti. Pissojen ja kakkojen siivousta lattialta. Puhumattakaan sitten siitä, että ensimmäiset kolme yötä nukuin pienen naperon kanssa lattialla, sijauspatjalla. Aika kultaa muistot... Kasvattajalle kerroin jo aiemmin, mitä ominaisuuksia koiralta tahdon ja mitä sen kanssa tultaisiin harrastamaan. Hän valitsi pentueesta uroksen, joka parhaiten voisi kuvata kertomistani ominaisuuksista aikuisiällä. Koskaanhan ei voi tietää, mitä sieltä loppujen lopuksi tulee, mutta minulle kävi niin hyvä tuuri, että sain juuri sen mitä tahdoin. Niinhän siinä kävi, että syntyneistä kahdesta uroksesta se harmaa tuli meille. Olisihan minulle narttukin kelvannut, mutta epäilys juoksujen hankaluudesta iski vastaan, joten urokseen päädyin. Palaten nykypäivään, kun meillä tuo narttu nyt on, niin nythän ne juoksut vasta hankalia ovatkin. Ratkaisumenettely on siten, että tyttö lähtee hoitoon kun tärpit koittaa. V I E T T I H Y R R Ä ? Kaksiviettinen, saalispainotteinen uros. Varustettuna vahvalla hermorakenteella, itsevarmuudella ja erttäin hyvillä viettiominaisuuksilla. Taistelutahtoa riittää vaikka muille jakaa eikä ohjaajakovuudestakaan ole puutetta. Rauhoittuakin se osaa, vaikka jokapaikanhöylä onkin. Jere on sen tyyppinen koira, että se lähtee helposti tekemään omia ratkaisujaan (varsinkin silloin, jos ohjaaja sählää jotain epämääräistä). Vastaan on tullut myös tilanteita, joissa koira tuntuu ajattelevan 'mene sinä pois siitä, kyllä mää tän hoidan'. Varmimmillaan ja itsevarmuutta uhkuen Jeremies on silloin, kun saalisviettialue on puhdas, luonnollisesti. Passiivinen poika ei ole ollut juuri koskaan, on tietysti tilanteita, joissa sitäkin tapahtuu. Niin sanotut kuolleet hetket ovat myrkkyä harjoituksissa. Vielä kun treenikentillä ohjaajakin muistaisi olla enemmän passiivisempi ja vahvistella lisää-ja-lisää koiran aktiivisuutta, olisi lopputulos vieläkin parempi. Mutta niitä timanttejahan on tarkoitus hioa aina vaan lisää-ja-lisää, kaikki säröt pois jäljitellen täydellisyyttä, jota todellisuudessa on mahdoton saavuttaa. T E R V E Y S ? Kolmen vuoden aikana on tapahtunut yhtä sun toista hampaiden katkeamisesta ampiaisen pistoihin, tapaturmista huolimatta muuten terve yksilö. Luustokuvaus tehtiin Kankaanpäässä ja sen suoritti ell. Kari Ventelä, tuolloin Jere oli 1½vuotta. Kennelliitosta tuli takaisin B/B, 0/0. Ventelän arvio A tai B -lonkat ja nollakyynärät. Selkä ja koko muu luusto kuvattiin samalla ja terveeltä näytti, ei muutoksia. Silmäpeilauksen suoritti ell. Jari Aho, eikä sieltäkään löytynyt perinnöllisiin sairauksiin viittaavia löydöksiä. Puhtaat silmät, ei sairauksia. Tammikuussa 2009 meille koitti erinomainen tilaisuus päästä mukaan Hannes Lohen geenitutkimukseen, jonka EU-rahoitti. 1,5h mittaisen tutkimuksen tarkoituksena on mitata rodun normaalia verenpaineen ja sokeri- sekä lipidiaineenvaihdunnan vaihtelua yksilöiden välillä. Tutkimuksen arvo oli yli 1000euroa, mukaan valittiin 100 saksanpaimenkoiraurosta, leikkaamattomia ja iältään 2-5 vuotiaita. Ei lähisukulaisia. Mikäli veljeksiä, velipuolia tai isukkeja on pyrkinyt mukaan niin vain 1 koira valittiin, jotta saataisiin mahdollisimman laaja näkökulma aikaiseksi. Jere pääsi tähän. Perusteellinen sydänultra- ja verenpainetutkimus, kaikki kunnossa! Sinusrytmi 70-80/min kertoi, ettei koira stressannut lainkaan tuona aikana, osasi rauhoittua. Se taas kertoo osaa tarinaansa vahvoista hermoista. Lausunto Viikistä 20.1.2009: "Auslutaatio ei sivuääntä. EKG 5min normaali sinusrytmi 70-80/min. Ultraäänessä ei sydänsairauteen viittaavia löydöksiä: Vasemman kammion koko ja supistuvuus normaali. Keuhkovaltion ja aortan virtaus normaali." Kaikennäköisiä tapaturmia riittää, koira kun on yhtä tapaturma-altis kuin omistajansa. Vuoron perään ollaan Jeren kanssa könytty millon missäkin ja sattunut milloin mitäkin. Ensimmäinen Jeren tapaturmista oli astuminen lasinsiruun metsälenkillä noin 5kk vuoden iässä, koira vapaana. Verta tuli aivan mielettömästi, vasemman jalan välikämmeneen uponnut lasinsiru sai aikaan eläinklinikkareissun ja kolme tikkiä. Muistoksi jäi arpi ja viha lasinsiruja sekä pullonrikkojia kohtaan. Toinen samanlainen tapaus, mutta lievempänä tapahtui vain puolen vuoden päästä edellisestä. Kaikin puolin mukava ilta, olimme kodalla makkaranpaistossa ja koira luonnollisesti mukana. Kun makkarat oli paistettu ja kellokin näytti mukavasti, lähdin sitten kotia kohti kävelemään. Montaa kymmentä metriä en ehtinyt kävellä, kun kuului ulahdus, hämärässä näkyi huonosti, mutta kännykän valolla bongasin lasinsirun. Ei taas! Kyllä vain, onneksi haavanen oli niin pieni ei tarvittu tikkejä, eikä verikään lentänyt kuten edellisessä. Mutta se oli se samainen tassu. Nykyään vasemmassa välikämmenessä on sitten X-muotoinen arpi muistuttamassa siitä, mitä lasi voi saada aikaan viattomalle koiralle ja mitä se voisi saada aikaan kenelle tahansa. Nykyisin saa tarkkaan miettiä, missä koiraansa kävelyttää, yhtään lasinsirua en koiraani haavoittamaan enää tahdo. Lasinsiruista päästäänkin sitten purukalustoon, josta ei löydy synnynnäisiä hammaspuutoksia, mutta rivistöstä puuttuu yksi, joka ensin katkesi sittemmin poistettiin. Se tapahtui helmikuussa 2008, todellista syytä en tiedä, voin vain arvailla. Oletan, että poika on puraissut kiveen, joka on ollut lumipallon sisässä.. Alkuun katkennut insitiivi 3 vasemmalta yläleuasta ei haitannut menoa lainkaan. Myöhemmin maaliskuussa tuli kuitenkin huomioitua puruhihassa otteen eläminen ja huono puruote, mikäpä siinä syynä olisi muu voinut ollakaan kuin tuo katkennut hammas. Treenin jälkeen tutkiessani Jeren purukalustoa, huomasin hampaan katkenneen vielä lisää ja tällä kertaa hermopäätteet olivat näkyvissä. Ei siis ihme, ettei koira pure niin kuin normaalisti. SPL maalimiesoppilaiden kevätleirikin lähestyi ja meidän olisi määrä olla siellä harjoituskoirakkona. Pikaisesti siis yrittämään saada aikaa eläinlääkäreille, jos aikaa liikenisi. Alussa näytti täysin toivottomalta, mutta lopulta yksi suostui kevätleirin perusteella poistamaan hampaan. Mukava reikähän siinä alkuun oli, nopeasti se parani. Muutaman viikon päästä poistosta Jere pystyi tekemään purutyönsä normaalisti, ensimmäiset purut olivat silloin ja siellä kevätleirillä. Loppu hyvin kaikki hyvin. RTG-kuvat, ennen/jälkeen valokuvat ja SKL:n lausunto poistosta löytyy todisteeksi siihen, ettei kyseessä ole hammaspuutos. Ennen ja jälkeen kuvat ovat nähtävillä, mutta en ota vastuuta mikäli ne aiheuttavat traumoja. En suosittele kuvien katsomista herkille ihmisille. Kuvat: ennen ja jälkeen. Kaikkihan nyt ei tietenkään lopu siihen. Ystävämme ampiaiset, joita Jere rakastaa jahdata, ovat antaneet kuonoon oman muistomerkkinsä, mikä onneksi ei jää pysyväksi. Kortisonitableteille on siis löytynyt käyttöä muutamaan otteeseen. Kaksi tai kolme kertaa on pörriäinen päässyt pistämään, aamulla on ollut melkoinen chow chow -naama vastassa ja pikku hiljaa erittäin tutuksi käynyt aamutervehdys: "Jaahas, söit sitten taas ampiaisen". Miksen kiellä? - Kyllähän minä kieltäisin jos tietäisin, että missä välissä Jere niitä käy popsimassa. Kiellän mikäli näen tapahtuman, että jahtausyritys päällä, mutta en voi kieltää asioista, joita en näe... K I L P A I L U V I E T T I ? Alusta alkaen oli selvää, että koira tulee harrastuskäyttöön. Treenejä tahkoten alkoi ohjaajalla kasvaa halu päästä kokeisiin katsomaan, mitä sieltä tulee. Ensimmäinen koe suoritettiinkin Jeren ollessa 1 2kk iässä, tuota koetta kutsutaan BH-kokeeksi siinä missä käyttäytymiskokeeksikin, pääsylippu kaikkiin 'laitteisiin' PK-puolelta. Ensimmäisellä yrittämällähän se hyväksytysti läpi meni, jotain olin onnistunut tekemään vajaassa vuodessa. Kamala jännitys päällä koepaikalla ja jälleen se heijastui koirasta, kerrankin tosin positiivisessa mielessä: se sai koiran aktiiviseksi kokeen ajaksi. Tuli talvi ja aika kului treenaillen, keväällä '08 heräsi ajatus kokeilla TOKO-ALO-koetta. Sivumennen siihen treenaillen, ylläpitäen PK-puolen tottiksia ja muita harrastuksia, tuli seuraavana syksynä aika lähteä yrittämään. Ensimmäinen koe, jälleen vähän jänskätti, vuosi kuitenkin jo edellisestä. Siitä huolimatta 1. tulos tuli 170pisteellä, tuomarina Mujusen Salme. Tässä vaiheessa ohjaajan henkilökohtainen kilpailuvietti lähti jälleen nousuun, hamstrataan nyt ne kaksi muutakin 1.tulosta, jotta saadaan Tk1 sille vuotta. Toinen koe ja tuomarina Erkki Shemeikka. Selityksiä selitysten perään, mutta koira ei ollut oma itsensä. Ronjalla tärpit vain läheni ja hormonihiiri Jeren sisällä mylläsi aika tavalla, mielessä kävi perua koko koe. Kuitenkaan sitä en tehnyt, vaan kävin lähinnä hällä-väliä -asenteella kokeilemassa onnistuuko se nyt yhtään mitenkään. Lopputuloksen nähtyäni tolhotin kuin tolppajumala monttu auki. Paremmat pisteet kuin ensimmäisestä toko-kokeesta, 177,5pistettä. Enkä vieläkään ymmärrä miten, tuntui siltä, että koko koe meni yhdeksi katastrofiksi tai sitten se meni oikeasti hyvin, mutta oma asenteeni sai sen tuntumaan järkyttävältä. Loppujen lopuksi, ei se filmillä näyttänyt sittenkään niin kamalalta kuin se tuntui. Jälleen kaksi viikkoa eteenpäin, bongasin Pieksämäeltä Mujusen Salmen kokeen. Sinne oli päästävä. Kuukausi sitten viimeksi Mujunen tuomaroi Jeren ensimmäisen toko-kokeen ja halusin nähdä, mitä kyseinen tuomari on mieltä nyt koiran suorituksesta. Paikanpäälle päästyäni iski soma jännitys vastaan, koe oli hallissa. Eihän me ikinä edes oltu treenattu hallissa! Lopulta sitten alkoi alokasluokka ja meidän vuoro. Paikallaolo ja luoksepäästävyys suoritettu täydellä 10:llä, kuten aiemmatkin. Suoritus sujui paremmin kuin ikinä olisin osannutkaan kuvitella, liekö halli tuonut uutta säväytystä Jerelle tekemiseen vai oliko ohjaaja onnistunut parantamaan tulosta kuukauden aikana merkittävästi. Kolmannen toko-kokeen loppupisteet olivat 186,5, sen myötä tuli luokkavoitto (1/22) ja kunniapalkinto. Kaupanpäälle se Tk1! Tavoite oli saavutettu, kolmella kokeella tk1, ei paha ;) Näin jatkoa ajatellen, kilpailuvietti kasvaa edelleen ja syksyllä olisi taas joitain kokeita kiikarissa. Kiire ei ole, mutta joutua pitäisi... T R E E N I Ä ? Tottelevaisuuskoulutus aloitettiin jo ihan pienestä, tahtia kirittiin koiran täyttäessä puoli vuotta. Vaatimusten kasvaessa jatkuvasti, se lyö paineita rahtusen myös ohjaajalle. Opettamisesta vaatimiseen ja taidon ylläpitoon on matkaa, BH- ja TK1 -suoritettuna on hyvä jatkaa tottista eteenpäin, kohti uusia haasteita! Tottista harjoitellaan niin kotona, metsässä, lenkillä ja vähintään kolme ketaa viikossa treenikentillä yhdistyksen koulutusvuoroilla. On todettu, että aina on hyvä jonkun olla sanomassa mitä tapahtuu, sillä itse ei eteenpäin kävelyssä juuri koiran takatyöskentelyä näe, kuten ei myöskään sitä, mitä tapahtuu A-esteen toisella puolen... Suojelu, kaikki osa-alueet, siinä riittää haastetta. C-osaa, elikkäs puruja, treenaillaan kerran - kaksi viikkoon. Suojelun uraputki lähti käyntiin koiran ollessa about 8kk ja siitä asti reenailtu vietinvaihdoista, puhtaisiin viettialueisiin ja otetyöskentelyyn. Jere puree täydellä ja varmalla otteella sekä tekee hyvin vietinvaihdot. Etenemisputki on tiedossa, välissä vaan opetetaan ohjaajaakin toimimaan oikein säheltämättä. Maalimiehenä meillä on vielä-maalimiesoppilas Vesa Heikkinen, jonka ns. opettaja on Halmetojan Hannu. Vesku tekee Jeren treenit pääasiassa, mutta Hannun ollessa paikalla on perinteisesti treenit mennyt siten, että Vesku aloittaa ja Hannu lopettaa. Sehän ei ole ollut mitenkään suunniteltua, mutta niin se vain on mennyt. SPL maalimiesoppilaiden koulutusviikonlopulla, ennen kesäleiriä, keväällä '08 Jerelle teki puruja 1. vuosikurssin maalimiesoppilaat. Jälkeä olen pojalle tehnyt niin pellolle kuin metsään, aloitin metsässä, jatkoin pellolla. Teknisyyttä peltotyöskentelyyn kaivattiin. Oli aika, jolloin Jere kyllä pysyi jäljellä mutta juoksi sen läpi. Varmuutta ja rauhallista etenemistä, sitä tarvittiin. Kärsivällisellä työstämisellä olen saanut jo jotain näkyvääkin koirassa aikaan, se jaksaa keskittyä ja ajaa jäljen loppuun rauhallisesti. Kun vietti ja motivaatio jäljelle on loppu, poika sinnittelee teknisesti loppuun saakka nenätyöskentelyä, suhteellisen arvostettu ominaisuus. Pää ei nouse vaikka ei pätkääkään kiinnosta. Pyrin kuitenkin tekemään sellaisia jälkiä, joissa motivaatio jälkeä kohden säilyy. Säväyttä antavat serpentiinit, kolmen - viiden askeleen kulmat ja tyhjät askeleet... Syksyllä '08 jäi jälki siihen pisteeseen, että jälki oli SchH1 -pituinen ja jäljellä oli vain kymmestä kahteenkymmeneen palkkaa. Sitä jälkeä en tehnyt minä. Itselläni kun on jonkinsortin päävamma, etten 'uskalla' edetä niin ripeään tahtiin kuin koira pystyisi menemään, jankkaan vähän turhan kauan samaa asiaa... Taitaa olla tyyppivika ohjaajan pääkopassa... Haku, mielenkiintoinen laji. Tuli harrastettua vajaa pari vuotta ukkoja metsästä etsien. Sittemmin tulin viime syksynä tulokseen, että haku saa väistyä suojelun tieltä ja treenikeskitys sisältää vain suojelun osa-alueineen. Katsotaan, mihin maailma miestä ja sen ohjaajaa vie, toistaiseksi maalimiesten etsiminen metsästä on suljettu kuvioista pois... © Christa Pekkinen, 2009